lauantai 25. elokuuta 2012

Työmatkan merkitys

Tämän hetken kuuma peruna on selvästi kilometrikorvauksiin kohdistuvat leikkaukset. Ei nyt puhuta kuitenkaan niistä, vaan ihmetellään hetki työmatkan pituuden merkitystä ihmiselle. Tai no ainakin minulle.

Tuolla aiemman kirjoituksen kommenteissa ihmeteltiin sitä, että miksi vaihdoin työmatkan Helsingin liikenteeseen. Minäkin olen joskus ihmetellyt ääneen, kuinka joku viitsii ajaa pitkiäkin matkoja töihin, joka arkipäivä. Kun ajoin nykyiseen työhön ensimmäistä kertaa, juuri siinä Helsingin ruuhkassa, matka kesti 75 minuuttia. Mietin, että nyt olen tehnyt tyhmän ratkaisun. Meinasin kääntyä ja perua koko työn. Onneksi tajusin, että ei ole pakko ajaa ruuhkassa, jos ei halua.

Minulla oli vuosia työmatka 12 minuttia, plus/miinus yksi minuutti. Se tuntui kohtuulliselta ja varsin järkevältäkin. Kun muutin 100 kilometrin päähän työpaikasta, moni ihmetteli, että miten jaksan ajaa tuon matkan joka päivä, ja vielä kaksi kertaa. Tiesin jo ennen kuin olin ajanut sitä tuömatkaa kertaakaan, että se ei tulisi olemaan ongelma. Pidän autolla ajamisesta. Voin hyvin ajaa erittäinkin pitkiä matkoja, jos rakko ja tankki antavat myöden. Lappiin olen punnertanut yhdellä tankkauksella. Tukholmasta Mälmöön sammuttamatta autosta virtaa.

Kaveri kertoi tovi sitten, kuinka hän on nyt ikionnellinen siitä, että ei tee enää töitä kotona. Se oli alkuun ollut niin hienoa, kun voi tehdä töitä kalsareissa, sängyssä tai sohvalla maaten. Jonkin ajan kuluttua se alkoi ahdistamaan. Olit käytännössä aina töissä. Koti muuttui työpaikaksi. Se keittiön nurkassa nököttävä kahvinkeitin olikin kohta työpaikan kahvinkeitin. Kalsarit vaihtuivat ensin työasuun. Viimein oli jopa kravatti kaulassa päivällä kotona. Ei auttanut, vaikka siirtyi aina tekemään töitä työhuoneeseen. Kaverini oli henkisesti aina töissä. Oli pakko hommata toimisto, oikean työmatkan päästä.

Toinen kaveri oli hommanut työpisteen asuinkiinteistönsä alakerrasta. Tuli sama vika. Koti oli liian lähellä. Työ ja vapaa-aika sekoittuivat liian helposti. Jos joku soitti työasiaa illalla, kesken leffan, oli liian helppo sanoa, että odota kun kipaisen toimistolle. Työmatkalla on siis merkitystä.

Ymmärrän ihmettelyn, jos ei pidä ajamisesta. Minulle ajaminen on jopa jonkinlaista terapiaa. Autossa on helppo ajatella ja pohtia syntyjä syviä. Huomasin tuon kun ajoin tunnin töihin, parin kuukauden ajan, päivittäin. Olin ajatellut, että kuuntelen matkalla äänikirjoja. Yhden aloitin. Huomasin usein ajavani kotiin täydellisessä hiljaisuudessa. Ei edes paljon rakastamani musiikki soinut. Siis aina. Aika usein musiikki kyllä soi, ja lujaa. Nyt on pari päivää soinut Nightwishin tuotanto. Seuraavassa autossa on vielä nykyistäkin parempi äänentoistojärjestelmä.

Tunti oli ehkä hieman pitkä työmatka. Nyt minulla on 40 minuuttia. Se tuntuu varsin sopivalta. Tunti on kuitenkin 50 % enemmän kuin tuo 40 minuuttia. Tuossa ajassa saa aamulla suunniteltua hyvin päivänsä ja soitettua mahdolliset päivän puhelut. Ei tarvitse lainkaan miettiä töitä vielä aamupalapöydässä, vaan vasta kun auto rullaa tallista päivänvaloon. Takaisin tullessa tuossa ajassa ehtii hyvin nollaamaan päivän. Jos joku puhelu jäi soittamatta, sen voi vielä tehdä. Kun auto syöksyy taas tallista sisään, työpäivä on jäänyt matkalle. Ja jos jotain unohtui, se unohtui. Se pysyy siellä 40 minuutin päässä ja odottaa siellä aamulla.

Tuo aiemmin ollut 12 minuutin työmatka tuntuu nyt jotenkin hölmöltä. Työasiat pyörivät käytännössä aina mielessä, kun pää ei tyhjentynyt kotimatkalla. Ja voi ihan hyvin mennä hetkeksi töihin myös viikonloppuna, kun matkaan ei mene aikaa. En kaipaa yhtään lyhyttä työmatkaa, mutta uskon, että moni aamuruuhkassa mateleva vaihtaisi siihen silmää räpäyttämättä, jos se olisi mahdollista.
Did we get this far just to feel your hate? Did we play to become only pawns in the game? How blind can you be, don't you see? You chose the long road, but we'll be waiting.
~ Nightwish

Tuli tuosta vielä mieleen, mikä on paras autoilubiisi ikinä?

lauantai 11. elokuuta 2012

Minua hävetti

Olin eilen lähdössä ketjun klubijohtajien kokoukseen, kun puhelin soi. Yksi Forever Töölön asiakkaista soitti ja kysyi, ehdinkö juttelemaan hetken, ehkä kymmenen minuuttia. Vastasin ehtiväni, mutta vasta hetken kuluttua, kun olin autotallissa. Sanoin, että palataan asiaan, kun pääsen liikenteeseen ja puhelin on hands freessä.

Mietin autoon istuessani, että mitäköhän me olemme töpänneet. Että nyt tulee jokin vakava palauteryöppy, kun piti varata aikaakin puhelun kestoon. Kelasin mielessäni, oliko minulta jäänyt jokin asia hoitamatta. En keksinyt mitään. Voin vain odottaa, hieman lannistuneena, mitä tuleman pitää.

Jännittyneenä aloin kuuntelemaan asiakkaan murheita. Ehkä jo toisesta lauseesta alkaen minua alkoi hävettämään. Tuntui, että vajoan syvälle auton penkin syövereihin. Minua hävettivät ajatukseni. Minua hävettivät me suomalaiset. Minua hävetti kaiken sen puolesta, mitä edustan. Minua hävetti samaan aikaan, kun tunsin suunnatonta ylpeyttä. Ihoni oli kananlihalla varmaan koko puhelun ajan.

Asiakas kehui edustamaani yritystä, Forever Töölöä ja sen henkilökuntaa ainakin vartin. Asiakas kertoi olevansa eläkeiässä ja nähneensä maailmaa. Hän kertoi kiertäneensä ja olleensa jäsenenä eri ketjun keskuksissa Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja vierailleensa lukuisissa paikoissa. Hänellä on ollut päällekkäisiä jäsenyyksiä, joten hän kertoi tietävänsä, mistä puhuu. En ole eläissäni kuunnellut vastaavaa puhelua, jossa asiakas oikeasti kehuu tuotettamme, palveluamme, puitteitamme ja henkilökuntaamme noin vuolaasti. Ja minua hävetti. Ja nolotti. Samaan aikaan, kun leijuin ylpeydestä.

Kiitin mielessäni Leenaa, jolta sain perintönä tuon keskuksen johdettavakseni. Kiitin, että hän on tehnyt loistavaa työtä ja minä saan jatkaa työtä hänen viitoittamallaan tiellä. Kiitin Allaa, Fustra Traineriämme, jota asiakas kehui maasta taivaaseen. Hänkin on tehnyt valtavan hienoa työtä, kun asiakas kokee sen tuolla tavoin. Ne pienet asiat. Ne olivat tämänkin asiakkaan kohdalla toimineet parhaiten. Toki ohjelmat ovat toimivat ja ohjaajat ovat aina ammattitaitoisia, mutta ne pienet jutut - asiakkaan huomioiminen - ne erottavat jyvät akanoista ohjaajissakin. Kiitin asiakaspalveluamme, joka on ottanut asiakkaan aina iloisesti ja avuliaasti vastaan. Kiitin siistijöitämme, jotka pitävät tilat siistinä. Kiitin laitehuoltoa, joka on pitänyt laitteet kunnossa. Näin jokaisen kehuihin liittyvän työntekijäni kasvot mielessäni sitä mukaa, kun asiakas kehui jotakin osa-aluettamme.

Tällaiset asiakkaat ovat kullan arvoisia. Muistatteko, kun kerroin kirjasta Raving Fans? Tämäkin asiakas lupasi tuoda kaikki ystävänsä meille kuntoilemaan. Hän kertoi raahaavansa ne vaikka väkisin klubillemme. Hän opasti markkinoimaan tuotettamme myös varttuneemmille, koska meidän klubimme oli kuulema ensimmäinen, jota hän voi ja uskaltaa suositella saman ikäryhmän ystävilleen. Tuokin oli kiva kuulla.

Mutta miksi me ajattelemme aina pahinta, kun asiakas soittaa? Tai miksi me lähes aina annamme vain negatiivista palautetta, mutta emme kehu? Edustaako sana arvostelu sinulle positiivista vai negatiivista. Veikkaan jälkimmäistä.

Mitä jos tänään, huomenna, ylihuomenna tai tästä päivästä eteenpäin kehuisit jotakin vähintään kerran päivässä. Kokeile, miten täysin tuntematon reagoi kehuun. Kokeile, miltä tuntuu antaa jollekin yritykselle positiivinen palaute. Käytät varmasti päivittäin tuotteita ja palveluja, joihin olet varsin tyytyväinen. Kokeile, miltä tuntuu kehua ystävää, perheenjäsentä tai työkaveria. Kokeile, millainen voima kehussa on. Minä hehkun tuosta kehusta vieläkin. Vaikka hävettääkin.
Aina kun olet vihainen minuutin ajan, menetät kuusikymmentä onnellista sekuntia. 
~ Ralph Waldo Emerson

maanantai 6. elokuuta 2012

Se oli loma


Elämäni ensimmäinen kesäloma on takana. Joskus ihmettelin, Miksi pitäisin kesälomaa? Nyt en ihmettele. Pidän sellaisen jatkossa joka kesä. Kokemus oli erittäin vapauttava ja viihdyttävä. En oikein edes osaa kuvailla tuntemuksia, kun ajatukset lentävät ihan jossakin sfääreissä. Ehdin kokemaan vaikka mitä. Tosin lomakin oli normaalia kesälomaa pidempi. Oikea loma on tähän asti ollut vain hakusessa.

Ehdin rentoutumaan Pasadenassa, viihtymään Las Vegasissa, kellumaan Lohjan järvellä, tallustelemaan Tallinnassa ja syömään krokotiilia Korsaarissa, jopoilemaan Hangossa ja tähyilemään Bengtskärin majakastakin, noin nopeasti muisteltuna. Ei ollut juurikaan päiviä, jolloin en olisi tehnyt mitään tai ollut jossakin. Vaatteet vain vaihtuivat kassissa ja taas mentiin. Toki lepopäiviäkin oli muutamia. Varsin antoisa loma. Ei tarvinnut uhrata yhtään ajatuksia töille. Se oli outoa, mutta siihenkin voisi helposti tottua, näköjään.

Nyt on ihan hyvä fiilis aloittaa sorvin ääressä, hyvin rentoutuneena. Pidin jopa yli kuukauden tauon kaikesta kuntoilusta. Ensimmäistä kertaa tuokin. Ennen kesää tuli enemmän tai vähemmän julkiseksi sekin, mitä teen jatkossa. En ollut missään vaiheessa lähdössä kuntoilualalta mihinkään. Pidän alasta sen verran paljon, että tullen olemaan sillä niin kauan, kuin viitsin tehdä töitä. Missä ja miten, sen näyttää aika, mutta nyt käänsin uuden lehden.

Viime syksynä uhoin kovaan ääneen, että en usko muuttavani Turun alueelta koskaan mihinkään. Helmikuusta alkaen olen ollut lohjalainen. Talvella mietin ääneen, että olisi todella outoa olla töissä jollekin muulle. No nyt olen, vaikka tietysti omistussuhde M&M:ään on yhä tallella ja X-Methodinkin kautta saa leikkiä yrittäjää, varsinaisen uuden työn ohella. Keväällä, Mannerheimintietä kävellessäni kerroin, kuinka en voisi edes kuvitella olevani töissä Helsingissä. Nyt olen - Mannerheimintiellä. Käyntikortissa lukee Club & Spa Manager, Forever Töölö.

Joskus ne vaihtoehdot, joita pitää epätodennäköisimpinä elämässään, ovat juuri niitä parhaita.

Ai niin. Sain vedettyä listalta yli Van Halenin, jonka näin ensimmäistä kertaa livenä Staples Centerissä. Lämppärinä tuolla oli niinkin kova metallibändi kuin Kool & The Gang. Colosseumilla veti Celine Dion aika vaikuttavan konsertin. Paljon tuli kesällä nähtyä ja kuultua. Musiikin täytteinen kesäloma päättyi kerrassaan loistavan työmoraalin omaavan Bruce Springsteenin konserttiin. Huikeaa!
~ En tiennyt, että sitä ei pysty tekemään, joten menin ja tein sen.